Jump to Navigation

We've moved! The new address is http://www.henriettes-herb.com - update your links and bookmarks!

Alkusanat.

Kuinka vähän huomiota meillä on kohdistettu myrkyllisiin ja lääkekasveihimme, käy selville jo siitä, ettei niistä esiinny kirjallisuudessamme kuin aivan hajanaisia ja vajavia tietoja. Tottahan kylläkin on, että kasvit ovat sekä myrkyllisten että rohdosominaisuuksiensakin kannalta menettäneet kaikkialla sivistyskansain keskuudessa entisen merkityksensä, mutta silti lienee niitä kohtaan osoitettu mielenkiinto tuskin missään niin vähäinen kuin meillä. Miksi mainitut kasvit ovat yleensä joutuneet lapsipuolen asemaan ja miksi ne eivät silti saisi omassa maassamme olla aivan unohdettuja, sen asian valaisemiseksi luokaamme lyhyt silmäys lääkekasvien sekä historiaan että nykyiseen merkitykseen.

Monestakin syystä tuntuu luonnolliselta, että jo historiantakaisille kansoille on ollut välttämätöntä oppia tuntemaan myrkylliset kasvit ympäristöstään, mutta heidän tietonsa eivät ole rajoittuneet yksinomaan näihin, vaan he ovat tavalla tai toisella oppineet myös käyttämään rohtoina ihmisen elimistöön vaikuttavia kasvikunnan tuotteita. Tätä todistaa m. m. se, että egyptiläisissä hieroglyfeissä vuosituhansia ennen meidän ajanlaskuamme kerrotaan jo sadoista kasvirohdoksista, joista monet ovat vielä käytännössä, kuten anis, pellavan ja risinikasvin siemenet ja minttu. Samoin mainitaan raamatussa kasvirohdoksia, joista monet on voitu todeta nykyisinkin käytetyiksi, kuten mali, sinappi ja kvitteni. Myöskin muinaiset Mesopotamian kansat ovat nuolenpääkirjoituksissaan jättäneet jälkeensä lukuisia reseptejä tuntemainsa kasvirohdosten käytöstä.

Kuinka suuri merkitys näillä rohdoksilla oli vanhalla ajalla myöhemminkin, selviää siitä, että kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli lääkekasviviljelyksiä, joiden huomattavimpana ja keskuspaikkana oli Kreetan saari, ja että monen lääkekasvin historiaa selostettaessa joudutaan viittaamaan vanhan ajan tiedemiehiin. Koska näin tapahtuu tässäkin kirjassa, niin mainittakoon nämä lääketieteen isät.

Kuuluisin kreikkalainen asklepiadi, lääketaidon jumalan Asklepioksen tiedon perijä, oli Hippokrates (synt. noin 460 e. Kr.), jonka monet arvostelevat toteamukset ovat olleet arvossapidettyjä meidän päiviimme saakka. Hiukan myöhemmän ajan nimi, johon niinikään monen lääkekasvin yhteydessä viitataan, on Teofrastos (f 286 e. Kr.). Hänen kauttaan on säilynyt tietoja niistä monista kasvirohdoksista, jotka olivat käytännössä Aleksanteri Suuren sotaretken jälkeisenä aikana, kreikkalaisten oppineitten ja kauppiaiden oltua lähemmin kosketuksissa Itämaihin. Suurin vaikutus on länsimaiseen lääketieteeseen ollut Pedanios Dioskorideella (1. vuosis. j. Kr.), jonka noin 600 lääkekasvia esittävä lääkeaineoppi (77—78 j. Kr.), latinaisena käännöksenä nimellä De materia medica, oli halki koko keskiajan lääkeopillisen tiedon jakaja, samalla kun turvauduttiin myös kreikkalaissyntyisen roomalaisen Claupius Galenoksen (n. 130—200 j. Kr.) jälkeenjättämiin lääketieteellisiin kirjoituksiin. Nämä olivat edellisen kanssa yhdessä lääketieteellisen viisauden päälähteet keskiajalla. Unohtaa emme saa myöskään roomalaista Cajus Pliniusta (23—79 j. Kr.), joka on vanhempien kirjailijain teoksista keräilemällä säilyttänyt vanhaa tietoa lääkekasvienkin tuntemisen alalta myöhemmille aikakausille.

Vaikkakin »pimeän» keskiajan lääketiede perustui jo mainittuihin, ennen saavutettuihin tietoihin, tuottamatta sanottavaa uutta, on sillä silti ollut merkityksensä lääkekasvien historiassa. Sen ajan luostareilla oli nimittäin puutarhoja, joissa oli hedelmä- ja vihannesviljelysten ohella myös erikoisia lääkekasviosastoja, »yrttitarhoja». Luostarit olivat keskiajalla apteekkeja ja lääkintäpaikkoja, joista ympäristön asukkaat etsivät apua sairauksiinsa. Sairaitten mukana levisi lääkekasvien viljelys sitten maanviljelijäin keskuuteen, joiden puutarhoissa niitä on säilynyt jopa aina meidän päiviimme saakka. Monia ihanakukkaisia kasveja, joita nykyisin pidetään vain koristeina, kuten ruusuja, liljoja, kurjenmiekkoja, pioneja, kukonkannuksia ja akleiaa, viljeltiin alun perin puutarhoissa yksinomaan lääkintätarkoituksiin. Tällaisia luostaripuutarhoja oli jo karolinkien aikoina.

Periaatteellisesti näistä luostaripuutarhoista eroavia olivat renessanssiajan lääkäreitten ja apteekkarien sekä muiden oppineiden »yrttitarhat». Ensinmainittujen puutarhain yksinomaisena tarkoituksena oli lääkekasvien viljeleminen, ja niiden kehitys johtaa maanviljelijäin välityksellä nykyaikaisille, suurille lääkekasviviljelmille, jollaisia on monessa maassa. Renessanssiaikaa voisimme nimittää lääkekasvitarhojen aikakaudeksi, sillä lääkekasveja viljeltiin silloin lukemattomissa puutarhoissa ja »yrttikirjoja» ilmestyi mitä kirjavimpana sarjana.

Juuri renessanssiajan apteekkarien ja lääkärien yrttitarhat ovat toisaalta olleet suoranaisena lähtökohtana nykyisille, puhtaasti kasvitieteellisille puutarhoille. Suuret lääketieteelliset puutarhat, joita oli 14. vuosisadalla m. m. Salernossa ja Venetsiassa, olivat tarkoitetut havainnollisiin tutkimuksiin ja opintoja varten käytettäviksi, jolloin on huomattava, että kasvitieteellisiä opintoja harjoitettiin vain sikäli kuin ne palvelivat lääketiedettä; kasvitiede oli silloin vain lääketieteen aputiede. Mutta vähitellen alettiin näihin puutarhoihin hankkia vanhan ajan lääkekasvien ohella myös muita outoja kasvilajeja, joten ne saivat yhä lisääntyvässä määrässä kasvitieteellisten puutarhain luonteen.

Tällaisia kasvitieteellisiä puutarhoja syntyi siten Paduaan 1545, Pisaan 1547, Bolognaan 1567, Leideniin 1577 ja Heidelbergiin 1593. Epäilemättä olivat nämä puutarhat sitten vuorostaan edistämässä koko kasvitieteen kulkua lääkekasveista kaikkia kasveja vain niiden itsensä vuoksi käsittäväksi, itsenäiseksi tieteeksi. Ja niin pitkälle on kehitys käynyt tähän suuntaan kasvitieteessä, että se mainitsee nykyisin oppikirjoissaan jonkun kasvin lääkekasvina enää vain ohimennen, ikäänkuin nuoruusaikojensa muistona, jos tekee sitäkään.

Kasvitieteen pesäeron lääketieteestä kehittyessä yhä täydellisemmäksi, jäi siis myös lääkekasvien tutkiminen ja tunteminen lääkekasveina kokonaan lääketieteen hoiviin. Ja korvaamattomia kasvirohdokset ovat lääketieteelle olleetkin aina viime vuosisadalle saakka. Viime ja tämä vuosisata ovat kuitenkin vaikuttaneet lääketieteeseen mullistavasti, kemiantutkimuksen edistyessä tavattomasti. Kemian uraauurtavaksi saavutukseksi lääketieteessä Serturner v. 1806 sai ensi kerran kasvirohdoksesta esille vaikuttavan kemiallisen aineen puhtaana; hän näet erotti opiumiksi nimitetystä unikon kuivatusta mehusta morfinin. V. 1820 erottivat Pelletier ja Caventou kiinapuun kuoresta kininin, ja v. 1833 onnistuivat Geiger ja Hesse saamaan atropinin esille belladonnasta, v. 1860 Wöhler kokapensaan lehdistä kokainin.

Lääketieteen kehitykselle oli täten pystytetty kulmakiviä, jotka opastivat saamaan kasvien sisältämät, elimistöön vaikuttavat aineet käytettäviksi puhtaina, ilman sopimattomia lisiä. Mitä pitemmälle tällainen tutkimus on edistynyt, sitä vähäisemmäksi on rohdosten käyttäminen lääkkeiksi käynyt. Eikä kemiallinen tutkimus ole pysähtynyt vain tähän, vaan se on ottanut selville kasveista erottamainsa aineitten molekylien rakenteen ja ryhtynyt valmistamaan näitä aineita yksinkertaisemmista yhdistyksistä synteettistä tietä. Mikäli näin saadut aineet vastaavat vaikutuksiltaan kasvirohdoksista saatuja ja kykenevät myös kilpailemaan hinnassa niiden kanssa, sikäli ei vastaavilla kasveilla ole enää merkitystä rohdoksina. Lisäksi on lääkekasvien käyttö jäänyt vähäisemmäksi lukuisten, suorastaan kemiallisesti valmistettujen yhdistyksien takia.

Niin pitkälle on kemian vaikutus muuttanut lääketiedettä, että tämä on nykyisin suuressa määrin luopunut lääkekasveista ja käyttää entiseen verraten enää vain vähän lajeja, joista saatavia rohdoksia ei ole kyetty kemiallisesti korvaamaan tai joiden vaikuttavat aineet tulevat kemiallisesti valmistettuina paljon kalliimmiksi kuin kasvista erotettaessa, kuten esim. atropini. Mutta silti saattavat jotkut kasvikunnasta saadut lääkkeet olla vieläpä tärkeimpiä lääkeaineita. Esimerkkeinä mainittakoot vain opiumivalmisteet ja morfini sekä digitalisvalmisteet.

Jos tarkastamme edelläolevan historiikin puitteissa kehityksen kulkua, niin käsitämme hyvin, että myrkylliset ja lääkekasvit ovat pakostakin jääneet erikoisominaisuuksiensa puolesta joko kokonaan (kasvitieteessä) tai suurimmalta osaltaan (lääketieteessä) historiaan kuuluviksi.

Mutta asialla on toinenkin puolensa.

Meidän on näet otettava huomioon, että lääketiede ja kansanlääkintä eivät kehity lähestulkoonkaan käsi kädessä. Yhä vieläkin turvaudutaan meilläkin maalla »raudanlehteen» haavoja hoideltaessa, myrkyllisiin »riienmarjoihin» lasten riisitaudissa, valkoapilateehen valkovuodossa j.n.e.; yhä vieläkin ostetaan omaharkintaiseen lääkitykseen kamomillaa, valerianajuurta, koiruohoa, kärsämökukkaa, sianpuolanlehtiä, katajanmarjoja, heisiteetä, koisopensasta, fenkolia, anista, kuminoita ja monia muita sellaisiakin kasvirohdoksia, joita lääketiede ei enää käytä, mutta joita saadaan pitää vaarattomina kaupan näiden rohdoksien kysyjille.

Jos yhdistämme sekä lääkärien että vain kansan käyttämät apteekeista saatavat kasvirohdokset ja näihin lisäämme vielä sellaiset, joita kansan keskuudessa käytetään suoraan luonnosta otettuina, niin niitä tuottavien kasvien lajiluku nousee meilläkin joko luonnonvaraisina tai viljeltyinä vielä nykyään melko huomattavaksi, eikä niiden merkitystäkään ole väheksyttävä.

Huomattava on myös, että poikkeukselliset olot, kuten sota-ajat, voivat nytkin vielä panna lääketieteenkin turvautumaan kotimaasta saatavaan kasvirohdosreserviinsä. Maailmansotahan suorastaan pakotti keskusvallat korvaamaan kotimaisilla kasvirohdoksilla monet aikaisemmin ulkomailta tuodut lääkeaineet. Tällöin sai kotimaisten lääkekasvien keräily ja viljely näissä maissa huomattavan sysäyksen. Juuri vallinnut yleismaailmallinen talouspula on osaltaan myös vaikuttanut monessa maassa elvyttävästi kotimaasta saatavien kasvirohdosten käyttöön ja samalla myös niiden keräilyyn ja viljelyyn.

Ennen muita on tässä suhteessa mainittava Saksa, jossa lääkekasvien viljelyä on ryhdytty viime aikoina viemään ponnekkaasti eteenpäin, samalla kun siellä on eri apteekeista otettu selvää, kuinka suuri niissä kussakin on kotimaasta saatavien eri kasvirohdosten tarve. Lääkekasvien viljelykseen käytetty pinta-ala oli Saksassa v. 1934 kesällä 1,057,2 hehtaaria. Kuinka suuri mielenkiinto esim. Italiassa on kotimaasta saataviin kasvirohdoksiin, sitä todistaa se, että siellä on v. 1931 annettu tarkat määräykset lääkekasvien viljelyksestä, keräilystä ja kaupasta, niin tarkat, että niillä säännöstellään m.m., mitä kasvirohdosmääriä kukin yksityinen saa pitää perhettään varten hallussaan: Matricaria chamomillan mykeröitä 10 kg, Rhamnus frangulan kuorta 500 g, Tussilago farfaran mykeröitä 5 kg, Lappa majorin juurta 5 kg, Artemisia vulgaris-lajin koko kasvia ja Artemisia absinthiumin versoa 2 kg, — mainitaksemme näistä, meistä oudoille tuntuvista määräyksistä muutamia kiinnostavia esimerkkejä meille tuttujen kasvien osalle.

Ranskassa tuotiin rohdoksia maahan v. 1920 47 miljoonalla frangilla, mutta v. 1925 oli rohdoksista vientiylijäämää 10 milj. frangia. Unkarissa edistää valtio lääkekasvien viljelyä monin tavoin. M.m. kansantaloustiedettä, maataloutta ja kaupallisia aineita lukeville ylioppilaille pidetään kahdesti viikossa luentoja lääkekasvien keräilystä, viljelyksestä, valmistuksesta ja kaupasta kahtena lukukautena. Mutta niinpä Unkarista onkin sitten vv. 1926—33 viety muihin maihin keskimäärin 1,2—1,5 milj. kg rohdoksia vuodessa. Naapurimaassamme Ruotsissa on kotimaisille kasvirohdoksille järjestetty hiukan korkeampi hinta, ja siten on sielläkin menestyksellisesti autettu tätä varsin tärkeätä elinkeinon alaa eteenpäin.

Ulkomailla siis suodaan melkoista huomiota kotimaiselle kasvirohdostuotannolle ja sen kehittämiselle. Mutta miten on asianlaita omassa maassamme?

Sellaisetkin kasvirohdokset, jotka hyvin voitaisiin hankkia kotimaasta, tuodaan miltei poikkeuksetta muualta, minkäänlaisesta kasvirohdosten viennistä muihin maihin ei ole puhettakaan. Maailmansota saattoi tosin meilläkin kiinnittämään huomiota kotimaisiin lääkekasveihin sikäli, että v. 1914 perustettiin »Suomen lääkekasviviljelys- ja keräämisosuuskunta r. l.», ja v. 1915 ilmestyivät painosta professori G. Grotenfeltin »Ohjeita lääkekasvien viljelemiseen Suomessa» ja kamreeri E. E. Enebergin ohjekirja »Kotimaisten lääkekasvien kerääminen». Pysyväisiin tuloksiin eivät nämä yritykset kuitenkaan johtaneet, joskin niiden ansioksi on luettava, että muutamien luonnonvaraisten lääkekasvien tuottamain rohdosten (esim. Matricaria chamomillan) tarve on siitä lähtien voitu osittain täyttää kotimaasta.

Kun maassamme kuitenkin on suotuisat mahdollisuudet monen kasvirohdoksen saantiin, ja kun tällä hetkellä ei enempää kasvirohdosten keräilystä kuin lääkekasvien viljelemisestäkään ole ohjekirjoja saatavissa, niin olemme tähän kirjaan ottaneet — Suomessa aikaisemmin ilmestyneitä kirjoja ja saksalaisia lähteitä hyväksi käyttäen — ohjeet sekä kasvien keruusta rohdoksiksi että myös lääkekasvien viljelystä sellaisten kasvilajien kuvauksen loppuun, joiden käyttö rohdoksina voisi mahdollisesti tulla meillä kysymykseen, siinä toivossa, että nämä ohjeet omalta osaltaan edistäisivät lamassa olevaa kotimaisten lääkekasvien viljelyä, kasvirohdosten keräilyä ja kauppaa.

Tässä kirjassa olemme koettaneet antaa mahdollisimman täydellisen kuvan kaikista maassamme luonnonvaraisina tai yleisimmin viljeltyinä tavattavista myrkyllisistä ja tavalla tai toisella rohdoksina käytetyistä kasveistamme, mikäli niistä on ollut tietoja saatavissa, olipa niiden merkitys lääketieteessä nykyisin suurempi tai pienempi.

Paitsi huomattavimpien myrkyllisten ja tärkeimpien lääkekasvien lajiselostusta on kustakin kasvista mainittu siinä olevat, elimistöön vaikuttavat aineet ja niiden vaikutukset, mikäli näitä on tutkittu, sekä miten lääketiede on kutakin kasvia käyttänyt rohdoksena ja mihin sairauksiin siitä on kansan keskuudessa etsitty parannusta.

Eri kasvien rohdoksina käyttöön nähden tehostamme tässä kuitenkin erikoisesti, ettei sitä selostettaessa ole pidetty silmällä vain käyttöä oman kansamme keskuudessa, jolta alalta tiedot ovatkin hyvin vähäiset ja odottavat tutkijaansa suuresta ainesjoukosta, vaan on lähdetty siltä näkökannalta, mitä mahdollisuuksia milläkin kasvilla voisi rohdoksena olla, koskapa sitä on kansanlääkinnöissä sellaisena käytetty, siitä huolimatta, missä maassa näin on tapahtunut, aivan samoin kuin mainitsemme tieteellisellä rohdosnimellään kasvirohdoksia, joita lääketiede on käyttänyt, ottamatta lukuun, miten omat lääkärimme tai lääketiede yleensäkin näihin nykyään suhtautuvat.

Näin otettuina voivat tiedot eri kasvien käytöstä kotilääkkeinä olla esim. farmasian alalla toimiville viitteinä tutkimaan ensi sijalla kansan jo rohdoksina käyttämiä kasveja niiden sisältämiin aineihin nähden, sikäli kuin näitä ei ennestään tunneta. Monet jo unohdetut tai vain kansan keskuudessa paranteiksi käytetyt kasvit ovat juuri tällaisten tutkimusten kautta saaneet sijansa uusina tulokkaina nykyisen lääketieteen käyttämäin kasvien parissa. Toisaalta tällaiset yleistiedot voivat olla myös avuksi kasveja tunteville, kansamme käyttämistä lääkkeistä tietoja kerääville sikäli, että ne opastavat kasvirohdosten jäljille. Niistä antavat viitteitä myös monet Lönnrotin kasviosta valikoimalla otetut suomalaiset toisintonimet, joista paljastuu m.m. jotakin kasvien lääkekäyttöä osoittavaa.

Antamalla tietoja meillä luonnonvaraisina tai ihmisen hoidossa tavattavien kasvilajien merkityksestä ihmiselimistölle joko vahinkoa tuottavina myrkkyinä tai parantavina lääkkeinä pyrkii esillä oleva kirja lujittamaan ja syventämään jokaisenkin kasveihin harrastusta tuntevan kiintymystä harrastustensa kohteisiin, mutta ennen kaikkea se olisi täyttänyt tehtävänsä, jos se voisi palvella lääketieteen ja farmasian alalla toimivia ja näille aloille aikovia sekä samalla, kuten sanottu, olla virikkeenä kotimaasta saatavien kasvirohdosten keräilylle, viljelylle ja kaupalle.

Työn olemme tehneet siten, että allekirjoittanut Cantell on koonnut alaakoskevasta kirjallisuudesta ne myrkylliset ja lääkekasvit, jotka Mela—Cajanderin kasvion mukaan ovat meillä tavattavissa, täydentänyt näitä työn aikana ilmestyneeseen I. Hiitosen kasvioon nojautuen ja muuttanut samalla tieteelliset nimet ja heimojärjestyksen tämän kasvion mukaiseksi; laatinut kasvien lajiselostukset, kohdistaen tällöin huomionsa erikoisesti rohdoksina käytettyjen kasvinosien kuvailuun; kirjoittanut kasvien käytön kansan keskuudessa, ohjeet kasvien keräilyyn ja viljelyyn sekä käsikirjoitusluonnoksen ja tyylitellyt koko käsikirjoituksen. Allekirjoittanut Saarnio on erikoisesti kiinnittänyt huomionsa kasvien sisältämiin aineisiin, kasveissa olevien, elimistöön vaikuttavien aineitten vaikutuksiin ja kasvien lääketieteelliseen käyttöön, lisäillen, muutellen ja laittaen lopulliseen muotoonsa ne osat käsikirjoitusta, avustanut työkumppaniaan tietojen hankinnassa hänen kirjoittamiinsa osiin ja tarkistanut koko käsikirjoituksen.

Lääketieteellisissä nimityksissä olemme noudattaneet Kajava-Paimenin lääketieteellistä sanastoa ja yleensä koettaneet käyttää suomenkielisiä ilmauksia. Aina ei tämä ole ollut mahdollista; m.m. sellaisetkin sanat kuin dekokti, ekstrakti, infuusi ja tinktuura, joille ei ole niitä tarkoin toisistaan erottavia suomenkielisiä vastineita, on pitänyt monessa kohdassa selvyyden vuoksi käyttää suomentamattomina.

Parhaimmat kiitoksemme lausumme fil. maisteri Ilmari Hiitoselle, joka on hyväntahtoisesti vaivautunut tarkastamaan kirjan kasvitieteellisen puolen ja samalla muutenkin avustanut meitä neuvoillaan.

Viipurissa, tammikuulla 1936.

Sulo Cantell. Väinö Saarnio.


Suomen myrkylliset ja lääkekasvit, 1936, kirjoittaneet Sulo Cantell sekä Väinö Saarnio.



Main menu 2