Liliaceae. Liljakasvit.
Veratrum album L., Pohjoinen pärskäjuuri. ††
Veratrum mahdollisesti sanasta verare (lat) = puhua totta (kasvi aivastuttaa, ja aivastusta on pidetty totuuden vahvistuksena); album (lat) = valkoinen.
Monivuotinen, yli metrinkin korkuinen ruoho. Juurakko mukulamaisen lyhyt, tumma, sipulinhajuinen ja kirpeän-, polttavanmakuinen. Lehdet soikeat, ehytlaitaiset, 10—15 sm pitkät, 5—8 sm leveät, ylemmät pienemmät, puikeansuikeat. Kukinto runsaskukkainen, jopa 40 sm pitkä, tiheäkukkainen, kerrottu latvaterttu. Kehälehdet vihreät, valkoreunaiset, hammaslaitaiset, erilliset. Hedelmä runsassiemeninen, 3-lokeroinen kota. Siemenet leveän kalvon reunustamat. VII, VIII. Tulvaniityillä, korvissa, viidoissa; meillä erittäin harvinaisena vain Lapissa. Levinneisyys: Eurooppa, Pohjois-Aasia, vaikka puuttuu laajoilta aloilta.
Myrkyllinen. Pärskäjuuressa on kaikissa osissaan, eniten juurakossaan (1—2%), chelidonihappoon sidottuja alkaloideja: protoveratrini, protoveratridini, jervini, pseudojervini ja rubijervini, jotka ovat kiteytyviä, sekä glykosidia veratramarini.
Pärskäjuuren aineosista on protoveratrini vaikuttavin. Ihoon hierottuna se aiheuttaa kutkaa, pistelyä, polttoa ja tunnottomuutta. Sisällisesti nautittuna se saa aikaan hyvinkin vakavan myrkytystilan. Poikkijuovaisissa lihaksissa ilmenee omituisia supistumisia (kontraktioita). Samoin se vahingoittaa sydämen toimintaa (saaden lopulta aikaan sydämen lamaannuksen). Ruumiin lämmön laskiessa seuraa äkkiheikentyminen (kollapsi) ja kuolema verenkierto- ja hengityselinten lamaannuksena. Myrkky vaikuttaa myös aistien toimintaan. Näköhäiriöinä esiintyvät säkenien ja pilkkujen näkeminen sekä kieroonkatsominen ja esineitten näkeminen kahtena. Korvien suhiseminen ja huonokuuloisuus todistavat kuuloelinten vahingoittumisen.—Jervini on vaikutuksiltaan heikompi.—Rubijervini ja protoveratridini ovat käytännöllisesti katsoen myrkyttömät.—Veratramarinia ei ole lääkeaineopillisesti tutkittu.
Pärskäjuurimyrkytyksissä esiintyvät: pian häviävä poltto kielessä ja kurkussa, kielen ajettuminen, jano, hien- ja syljeneritys, ylenanto, ripuli, lihasvärähtelyt koko ruumiin pinnalla, usein koko ruumiin väriseminen, kouristukset, pyörrytys, kiihkotila, ajatusten sekavuus, kalpeus, sangen hidas ja heikko valtimo, lisääntyvä hengenahdistus ja lopulta (3—12 tunnin kuluttua) kuolema äkkiheikentymiseen, tajunnan säilyessä usein viimeiseen saakka.
2 ½ gramman juurakkoannoksesta tiedetään erään miehen kuolleen kolmen tunnin kuluttua.
Myrkytyksen hoidossa toimitetaan maha- ja suolistohuuhtelu ja annetaan eläinhiiltä, tanninia, virkistysaineita verenkiertoa ja hengitystä varten, hengityksen salpautuessa tekohengitystä, valtimon huomattavasti hidastuessa atropinia, muuten sydäntä vahvistavina aineina kamferivalmisteita tai olosuhteitten mukaan digitalista tai strofantinia.
Jo vanhoilta ajoilta on pärskäjuuri ollut tunnettu rohdoksena. Nykyisin sen juurakko kulkee nimellä Rhizoma veratri albi. Sitä on käytetty tinktuurana savipuolessa ja salvana syyhyä vastaan sekä osana nuhapulvereissa.—Nenän limakalvoihin pärskäjuuripulveri aiheuttaa ärtymystä, mikä ilmenee voimakkaina, pitkittyvinä aivastuksina. Tästä johtuu myös kasvin nimi.—Nykyään rohdosta käytetään melkein yksinomaan eläinlääkinnässä hiostavana ja rauhoittavana aineena y. m.
Kansan keskuudessa ei pärskäjuurta tiedetä käytetyn ihmisille rohdoksena. Lönnrot mainitsee kasvista: »Juuri on tuttu aivastusaineena. Myös käytetään sitä eläinten lääkkeeksi. On vaarallinen varomattomasti viljeltynä. Nuorena kun vanhanakin on itse ruoho eläinten ruuan seassa myrkyllinen hevoisille, lehmille, lampaille, siemenet hanhille ja kanoille. Juurta pienennettynä taidetaan sekoittaa mallas-jauhoihin hiirten kuolettamiseksi.»
Ennen on juurakkoa käytetty myös nuolimyrkyn valmistukseen.
Suomen myrkylliset ja lääkekasvit, 1936, kirjoittaneet Sulo Cantell sekä Väinö Saarnio.
